Masennus sumupeittona ja itsetuhoisuus
26.2.13 klo 00.23 Nyt on huono hetki. Ahdistaa suunnattomasti. Pääsenköhän tästä koskaan eroon. En halua elää tallaisen kanssa loppuelämän. Tai jos päätän elämän niin se on silloin loppuelämä. Joskus mietin näissä ahdistuksien aikana että hyppäisi parvekkeelta. Tai jostain korkealta. Hassua että niin kun pelkään korkeita paikkoja. Ehkä siksi pelkään koska se saattaisi olla viimeinen paikka. En halua sittenkään että Olavi lukisi tän. En halua olla näin sairas. Äsken mietin, etten halua irtautua tästä maailmasta. Mutta onko se se mitä nyt tarvitsen? Oon vaan aina skarpannut ja jatkanut elämää. Pyörinyt siihen suuntaan mihin muutkin pyörät pyörivät. Niin oon päässyt aikaisemmin huonoista hetkistä. Miten nyt tää kestää niin pitkään. Tuntuu ihan kuin yrittäisin sanoa päässä että siinä on se vika. Mun pitää olla sairas että uskon että ois aika pysähtyä. Mitä varten? Onko se syy miksi oireet tulee koko ajan takaisin. Että en o tehnyt surutyön kunnolla ja hyväksynyt että nyt p
